San Gimigniano & Ortiatico

Heräsimme uuteen aamuun lähes 13 tunnin yöunien jälkeen ja olipa puhelimeen saapunut tieto hävitystä Kanada-pelistä. Nautimme aamiaisen terassillamme, jossa lämpötila läheni 10 aikaan jo +30c. Ei muuta kuin poolille toviksi nauttimaan aurinkoisesta päivästä.

Pari tuntia altaalla riitti hyvin, olon ollessa varsin limainen aurinkorasvoilla läträämisen jälkeen. Hyppäsimme suihkuun, pikavalmistautuminen ja suunnaksi Toscanan ”Manhattan”. San Gimigniano on torneistaan tunnettu keskiaikainen kaupunki, noin 35 km päässä kotikylä Ortiaticosta.

San Gimignianoa kuvattiin matkaoppaissa yhdeksi Toscanan suosituimmista päiväretkikohteista ja sitä se olikin. Turisteja riitti. Varsin sympaattisen oloinen kaupunki oli kävelty edestakaisin puolessa tunnissa, mutta ihastelimme tovin jos toisenkin paikallisia käsitöitä, nahkatuotteita, viini-, makkara- ja oliiviöljykauppoja sekä nautimme tietenkin kylän Piazzalla kotitekoista jäätelöä, joka on palkittu maailman parhaaksi. Samaisesta jäätelöpuodista Lenita ja kumppanit noutivat jäätelöt tv-sarjassa Linnan Tähdet. Oma arvio ei yltänyt Suomesta saatavaa jäätelöä paremmaksi.

Manhattanilta otimme suunnaksi San Donaton viinitilan, johon olimme saaneet suosituksen vuokraemännältämme. Kuten aiemminkin mihin tahansa suunnistettaessa, jälleen pääsimme kysymään neuvoa paikallisen Pizzerian pitäjältä, joka ystävällisesti soitti viinitilalle ja sen jälkeen neuvoi ajoreitin. Ei mennyt ihan kuin Strömsössä, sillä viinitilalla ei ollut vielä 18 aikaan illallistarjoilua ja mahdollisuutta maistella viinejä samaan aikaan.

Matka jatkui kohti lähikylämme Lajaticon viinitilaa, jos saisimme sieltä sekä ruokaa että paikallisia jumalten juomiksikin kutsuttuja luonnontuotteita. Huonon onnen jatkuessa emme löytäneet viinitilaa ja muutenkin kylässä tuntui olevan kaikki putiikit kiinni. Suunnaksi siis kotikylä. Nopea poikkeaminen kämpillä, pitkää housua jalkaan illan viilettyä ja kohti kylän ainokaista ravintolaa, mikä ei sitten ollutkaan yhtään huonompi juttu.

Kylässämme on lisäksi kaksi pientä kauppaa sekä kirkko, jonka kellon kalkatus pitää meidät hyvin ajan tasalla – yölläkin. Kirkonkellot soivat 4 kertaa tunnissa.

Kylän ravintolasta. Astuimme pieneen kellarimaiseen huoneeseen, jossa oli vieri vieressä pöytiä ja kolme seuruetta syömässä. Istuuduttuamme kahden hengen pöytään, saimme eteemme litran kannun punaviiniä, joka tietenkin oli talonviintä. Kokki nimeltä Max esitteli itsensä ja kertoi, että illan luonne on se, että hän kantaa keittiöstä ruokia toisensa jälkeen, mitä hänelle nyt juolahtaa mieleen valmistaa, ja me nautimme ne ja viinit hintaan 25€ / hlö.

Ei muuta kuin bring it on, hyvältä kuulostaa! Ensimmäisenä saimme lautasellisen alkupaloja; prosciuttoa, pecorinoa, valkosipulileipää, tomaatti- ja hummusbruscettaa sekä ”lihapullia”, NAM. Muilla seurueilla oli tässä vaiheessa pastaa ja kokin meitä hieman hoputtaessa oli ilmeistä, että kaikkien illallisvieraiden seuraava ruoka oli jo tuloillaan.

Seuraavana saimme suussa sulavin maustein, oliiviöljyin ja juustoin valeltua pastaa pekonilla ja vihreillä pavuilla. Delicious. Ruuat tarjoiltiin aina yhdessä isossa astiassa, josta jaoimme sen lautasillimme.

Maxin tuodessa seuraavaa ruokaa, katsoin, että ahaa toinen pasta, tällä kertaa pasta bolognaise, joka lähemmän tarkastelun seurauksena osoittautui joksikin ihan muuksi. Arton kysyessä Maxilta, mikä ruoka mahtaa olla kyseessä, osoitti kokkimme vain johonkin vatsan seudulle ja sanoi että beef beef…  Maultaan melko hyvä, mutta ongelmia tulikin sitten koostumuksesta, joka oli limaisen lonkeroinen (varmaan arvaatte kumman mielestä..). Lehmän vatsalaukkua taidettiin juuri huuhtoa talon viinillä kurkustamme alas. Onneksi en ollut ainoa, jolla oli hieman vaikeuksia kyseisen ruokalajin kanssa, sillä amerikkalaisrouvilta jäi ruoka kokonaan syömättä, eikä italialaisrouvakaan tästä niin välittänyt.

Tunnelma ravintolassa oli lämmin, erityisesti amerikkalaisrouvien ansioista. Rouvat jutustelivat mutkattomasti kaikkien kanssa ja kertoilivat tarinoita Amerikasta, amerikkalaisista ja heidän suhtautumisestaan muuhun maailman. 

Illallisen jatkuessa saimme eteemme risottoa erittäin voimakkaalla juustolla höystettynä. Näin oli alkuruuat saatettu päätökseen ja aika siirtyä secondi-ruokiin eli pääruokiin. Tässä välissä oli hyvä täyttää hieman viinitonkkaamme, jotta loppuateria sujuisi yhtä sulavissa tunnelmissa.

Nyt oli mureiden lihapalojen vuoro, NAM! Josta seurasi varsinaista pihvilihaa salaattipedillä munakoison ja kesäkurpitsan kanssa. Ruokalajeja oli tässä vaiheessa ollut jo viis vai kuusi ja vatsamme alkoi olla ähkyssä, kuten myös muunkin seurueen.

Onneksi ruokalajit loppuivat tähän, jolloin jäljelle jäi vielä suussa sulava juustokakku vadelmilla sekä espressot. Italiassa jokainen ateria päättyy espressoon, ehkä väsymyksen ja ähkyn ehkäisemiseksi?! Tässä vaiheessa kokki kertoili meille kaikille tarinoita ja keskustelimme englantilaisista ja italialaisista ruokaperinteistä.

Loppuun vielä grappaa (haisee, maistuu ja tuntuu ihan pontikalta, yööök) jäi rouvalta juomatta, ukko maistoi hieman. Jalkojen hieman hoiperrellessa huikkasimme Arrividercit ja suuntasimme 100m päähän majapaikkaamme yöpuulle.

PS. Etelä-Euroopan maat kuten Italia on laktoosi-intoleratikon unelma paikka.

Itse kärsin tästä Suomessa niin pahasti, että kaikki pitää olla laktoositonta mitä syön…mutta täällä olen syönyt jogurttia, kermajäätelöä, juustoja ja maitoa joka kahvin kanssa ja maha toimii hyvin.